Tässä kevään aikana olen useamman kerran jutellut ystävien ja kavereiden kanssa aiheesta "saako korona vituttaa?". Alusta asti olen ollut sitä mieltä, että kyllä saa, ja vähän pitääkin. Miten paljon minun yltiönegatiivista ajatusmaailmaa osaakin ärsyttää ihmiset, joiden mielestä toisilla ei nyt ole oikeutta minkäänlaiseen mielensä pahoittamiseen. Varsinkaan jos ei ole riskiryhmää, yli 70-vuotias, sairasta neljääkymmentä perussairautta, ole murtanut samaan aikaan kaikkia raajojaan, jäänyt työttömäksi tyhjän päälle, elätä kuuttatoista lasta yksinhuoltajana tai ole eilen vahingossa ajanut autolla kotitalon seinästä läpi.
Jokaisella on oikeus tuntea ja kokea asiat omalla tavallaan. Ihan niinkuin minä en tule kenellekkään sanomaan, että "sinä et nyt saa olla iloinen, kun minulla on menossa vittujen kevät 2020", en halua kuulla mökötykseni keskelle että "hymyile maailmalle, niin se hymyilee takaisin". Tällä hetkellä minusta tuntuu, että tämä planeetta ei oikein hymyilyä harrasta, tai sitten se on yhtä sarkastinen naureskelija kuin moni muukin. Vaikka tämä tunnetila ei onneksi ajastani vie edes puolta, niin minulla on oikeus siihen. Ja ikävä kyllä, minulla on myös oikeus näyttää ja ilmaista se. Saan sanoa, että tänään on kyllä hermot kireällä ja oikeastaan en halua nähdä ketään. Tarkoitukseni ei ole loukata ketään, vaan ihan inhimillisellä tavalla käsitellä tunteita. Moni rakas tuttavani on sitä mieltä, että aina pitää jaksaa olla positiivinen, ja keskittyä hyviin asioihin. Olen jossain määrin samaa mieltä, että pitäähän sitä osata nauttia hyvistä asioista. Ja pitää osata olla kiitollinen siitä, että on vielä työvuoroja kalenterissa ja ehjät seinät kotitalossa. Mutta pitää myös osata olla rehellinen itselleen, ja myöntää ärsytyksen ja ahdistuksen tunteet. Jos niitä haluaa blokata mielestä jatkuvaan, niin mitä minä sitten teen kun napsahtaa keski-iän kriisi päälle? Tai alkaa ahdistaa ne juoksevat ja kiljuvat lapset, ripuloivat koirat ja parin tonnin mätkyt? Hyvin todennäköisesti ainakin joku noista toteutuu, ja saattaa toteutua kerrallakin. Jos en tässä itsenäistymisen, kasvamisen ja aikuistumisen keskellä opettele käsittelemään negatiivisia tunteitani, niin saattaa se joskus vielä kostautua. Jos siis näette kaverin tuolla kadulla kulkemassa sen näköisenä että se haluaisi ampua vesipyssyllä naapurin ikkunoihin vadelmamehua, niin älkää käskekö vain piristyä ja ajatella positiivisesti. On ihan täysin sallittavaa tsempata kavereita tuntemaan, ja jutella ärsytyksen aiheista. Jos se kaveri siinä mäkättää vartin ja valittaa elämästä, niin ei se tarkoita että se sulle olisi vihainen. Se voi olla varsin puhdistava ja voimauttava hetki, kun saa avautua vapaasti ja sanoittaa omat mielentilat. Opetellaan olemaan pahalla tuulella, niin ei tarvitse sitten keski-iän kriisissä miettiä, että onko ainoa ratkaisu nyt rueta ryyppäämään ja heittää ne kiljuvat kakarat valtion huostaan. Peace and love, Jonna Ps. seuraava saarna on pahan olon käsittelystä Comments are closed.
|
JonnaOon 22 vuotta, juon paljon kahvia ja tykkään kirjoitella asioita ylös muistiin. Tää koko sivusto perustuu lähinnä näiden kahden harrastuksen summaan, ja vuosien päästä voin sitten nostalgisin mielin lueskella näistä hetkistä. Archives
August 2020
Categories
All
|